Matala maksimaalinen hapenottokyky mainitaan usein yhtenä voimakkaimpana suurentuneen sydämen ja verisuonitautien sekä aineenvaihdunnan sairauksien riskitekijänä. Maksimaalinen hapenottokyky kuvaa hengitys- ja verenkiertoelimistön kykyä kuljettaa happea liikunnan aikana työskenteleville lihaksille ja näiden lihasten kykyä käyttää happea energiantuotannossa. Tuoreen tutkimuksemme mukaan maksimaalinen hapenottokyky ei kuitenkaan ollut yhteydessä metabolisen oireyhtymän osatekijöihin ylipainoisilla tai lihavilla aikuisilla.
Tutkimuksessamme tarkasteltiin polkupyöräergometrillä toteutetun rasituskokeen aikana mitatun maksimaalisen hapenottokyvyn yhteyksiä metabolisen oireyhtymän osatekijöihin 55 ylipainoisella tai lihavalla aikuisella. Kehon rasvattomaan massaan suhteutettu maksimaalinen hapenottokyky ei ollut yhteydessä yhteenkään metabolisen oireyhtymän osatekijään. Korkeampi kehon kokonaismassaan suhteutettu maksimaalinen hapenottokyky puolestaan oli voimakkaasti yhteydessä matalampaan insuliinipitoisuuteen, vähäisempään insuliiniresistenssiin ja metabolisen oireyhtymän osatekijöiden kasautumiseen.
Nämä tulokset ovat samansuuntaisia kuin aikaisemmin lapsilla saamamme tulokset. Näyttää siltä, että kestävyyskunnon rooli varsinkin aineenvaihduntaan liittyvien sairauksien, kuten metabolisen oireyhtymän ja tyypin 2 diabeteksen, riskitekijänä on varsin vähäinen. Korkeampi kehon kokonaismaassaan suhteutettu kestävyyskunto oli myös näissä tutkimuksissa yhteydessä matalampaan insuliiniresistenssiin sekä vähäisempään metabolisen oireyhtymän osatekijöiden kasautumiseen.
Kestävyyskunnon suhteuttamisessa kehon kokoon on tärkeää eri kokoisten yksilöiden vertailun mahdollistamiseksi. Kehon kokonaismassa ei yleensä pysty tätä kehon koon vaikutusta poistamaan ja lisäksi kehon kokonaismassaan liittyy kehon rasvakudoksen sekoittava vaikutus. Kohonnut kehon rasvakudoksen määrä on hyvin tunnistettu riskitekijä aineenvaihdunnan sairauksille. Kehon rasvattomaan massaan suhteutettu kestävyyskunto antaa fysiologisesti todenmukaisemman kuvan hengitys- ja verenkiertoelimistön toiminnasta ja kapasiteetista. Toisin kuin rasvakudos, lihasmassa keskeinen tekijä liikunnanaikaisessa energia-aineenvaihdunnassa ja sydämen iskutilavuuden ja sitä kautta maksimaalisen hapenottokyvyn selittäjänä. Lisäksi usein jo pelkän rasvattoman massan käyttäminen mahdollistaa eri kokoisten yksilöiden maksimaalisen hapenottokyvyn tasapuolisen vertailun.
Maksimaalinen hapenottokyvyn merkitystä aineenvaihdunnan sairauksien riskitekijänä on saatettu liioitella aikaisempien vuosikymmenten aikana. Maksimaalisen hapenottokyvyn todellisesta merkityksestä erilaisten sairauksien riskitekijänä tarvitaan edelleen lisää tietoa paremmilla ja fysiologisesti kestävillä menetelmillä. On kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka maksimaalinen hapenottokyky ei olisikaan merkittävä sairauksien riskiä ennustava tekijä, liikkuminen kannattaa aina.
Haapala EA, Sjöros T, Laine S, Garthwaite T, Kallio P, Saarenhovi M, Vähä-Ypyä H, Löyttyniemi E, Sievänen H, Houttu N, Laitinen K, Kalliokoski K, Knuuti J, Vasankari T, Heinonen IHA. Association between cardiorespiratory fitness and metabolic health in overweight and obese adults. Journal of Sports Medicine and Physical Fitness (hyväksytty julkaistavaksi)
Haapala EA, Wiklund P, Lintu N , Tompuri T, Väistö J, Finni T, Tarkka IM, Kemppainen T, Barker AR, Ekelund U, Brage S, Lakka TA. Cardiorespiratory Fitness, Physical Activity, and Insulin Resistance in Children. Medicine & Science in Sports & Exercise 2020;52:1144–1152.
Agbaje AO, Haapala EA, Lintu N, Viitasalo A, Barker AR, Takken T, Tompuri T, Lindi V, Lakka TA. Peak oxygen uptake cut-points to identify children at increased cardiometabolic risk – The PANIC Study. Scandinavian Journal of Medicine & Science in Sports2019;29:16–24.
HaapalaLAB 