Uusin liikuntafysiologi Petri Jalangon kipparoima tutkimuksemme osoittaa, että varsinaisen kuntotestin jälkeen suoritettava lyhyt kuormitustesti voi parantaa nuorten aerobisen kunnon arvioinnin tarkkuutta. Lisäksi pienetkin tekniset valinnat kuntotestidatan käsittelyssä muuttavat maksimaalisen hapenottokyvyn arvoa (VO2max), jonka valmentaja lopulta näkee.
Havaitsimme, että lyhyt, erittäin raskas kuormitusjakso varsinaisen kuntotestin jälkeen, eli niin sanottu ”varmennustesti” – auttoi varmistamaan, että suurin osa 12–14‑vuotiaista testatuista todella saavutti maksimaalisen hapenottokykynsä. Osoitimme myös, että erilaiset tavat hengityskaasudatan käsittelyssä muuttavat raportoituja maksimaalisen hapenottokyvyn arvoja, vaikka nuoren todellinen fyysinen suorituskyky ei muuttuisi lainkaan.
Mitä on maksimaalinen hapenottokyky ja miksi valmentajien tulisi välittää siitä?
Maksimaalinen hapenottokyky kertoo hengitys- ja verenkiertoelimistön kyvystä kuljettaa happea liikunnan aikana työskenteleville lihaksille ja näiden lihasten kyvystä käyttää happea energiantuotannossa. Se heijastaa sydämen, keuhkojen ja lihasten kokonaisvaltaista kuntoa ja sitä pidetään yleisesti parhaana aerobisen kestävyyskunnon mittarina.
Fysiikkavalmentajat voivat hyödyntää tietoa urheilijan maksimaalisesta hapenottokyvystä:
- Maksimisuorituskyvyn arvioimisessa
- Harjoitusvaikutusten arvioinnissa
- Kestävyyssuorituskykyprofiilin määrittämisessä
- Nuorten urheilijoiden pitkän aikavälin kehityksen seurannassa
Aikuisilla maksimaalisen hapenottokyvyn saavuttamisen arviointi on helpompaa. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi tarkastelemalla saavuttaako hapenkulutus testissä tasannevaiheen huolimatta kuormituksen kasvusta. Nuorilla maksimaalisen hapenottokyvyn saavuttamisen merkit ovat harvinaisia ja huomattavasti epäluotettavampia. Nuoret voivat keskeyttää maksimaalisen testin paikallisen lihasväsymyksen tai testin epämukavuuden takia ennen selvän hapenkulutuksen tasannevaiheen ilmaantumista. Tällöin voi jäädä epäselväksi, mitattiinko todellinen maksimaalinen hapenottokyky vai ei.
Hapenkulutuksen tasannevaiheen lisäksi maksimisuorituksen saavuttamista voidaan arvioida saavutetun maksimisykkeen tai RER-arvon perusteella, mutta nämä arviot ovat erittäin epäluotettavia lapsilla ja nuorilla.
Mitä tutkimuksessa tehtiin?
Tutkimuksen tavoitteena oli parantaa nuorten maksimaalisen hapenottokyvyn testauksen tarkkuutta
- tutkimalla, auttaako ensimmäisen testin jälkeen tehtävä varmennustesti vahvistamaan, että nuoret ovat saavuttaneet todellisen maksimaalisen hapenottokyvyn, ja
- vertaamalla kahta yleistä tapaa keskiarvoistaa hengityskaasudataa ja selvittämällä, kuinka paljon nämä tavat muuttavat raportoitavia maksimaalisen hapenottokyvyn arvoja.
Tutkimukseen osallistui yhteensä 27 tervettä jyväskyläläistä nuorta (17 tyttöä), iältään 12–14 vuotta. Jokainen nuori suoritti pyörätestin ramp-protokollalla, jossa kuormitus kasvoi vähitellen, kunnes testattava uupui eikä pystynyt jatkamaan polkemista. Tämän jälkeen he lepäsivät 15 minuuttia ja suorittivat lyhyen 1–3 minuutin erittäin raskaan varmennustestin 105 %:lla ensimmäisessä testissä saavutetusta huipputehosta.
Maksimaalinen hapenottokyky laskettiin kahdella eri tavalla:
- 15 sekunnin aikajaksotetuista keskiarvoista, joissa data jaetaan kiinteisiin 15 s jaksoihin, sekä
- 15 sekunnin liukuvista keskiarvoista, joissa 15 s ikkuna ”liukui” testidatassa, tavoittaen paremmin lyhyet hapenoton huippuarvot.
Päätulokset
1. Useimmat nuoret saavuttivat maksimin jo ensimmäisessä testissä – mutta eivät kaikki
Varmennustesti vahvisti maksimaalisen hapenottokyvyn 23:lla 27 nuoresta (85 %). Toisin sanoen, useimmilla nuorilla pelkkä ensimmäinen testi antoi jo todenmukaisen maksimaalisen hapenottokyvyn arvon.
Neljä nuorta (15 %) saavutti kuitenkin vähintään 5 % suuremman hapenoton varmennustestin aikana. Näiden nuorten kohdalla pelkkään ensimmäiseen testiin luottaminen olisi aliarvioinut heidän maksimaalisen hapenottokykynsä – ja käytännössä voinut johtaa heidän aerobisen kuntonsa aliarviointiin.
2. Testaajan datankäsittelyvalinnat voivat muuttaa maksimaalisen hapenottokyvyn tulosta
Vaikka fysiologinen suorituskyky oli sama, hengityskaasudatan keskiarvotustapa muutti testiraporteissa näkyvää maksimaalisen hapenottokyvyn arvoa. 15 sekunnin liukuvat keskiarvot tuottivat hieman korkeampia maksimaalisen hapenottokyvyn arvoja kuin 15 sekunnin aikajaksotetut keskiarvot:
- noin 0,8 ml·kg⁻¹·min⁻¹ korkeampi (~1,8 %) ensimmäisessä testissä
- noin 1,0 ml·kg⁻¹·min⁻¹ korkeampi (~2,4 %) varmennustestissä
Joillakin nuorilla ero oli selvästi suurempi. Yhdellä nuorella liukuvasta keskiarvosta laskettu maksimaalinen hapenottokyky ensimmäisestä testistä oli 2,8 ml·kg⁻¹·min⁻¹ (6,8 %) korkeampi kuin samasta testistä aikajaksotetulla keskiarvolla laskettu arvo.
Tärkeää on, että nämä datankäsittelyvalinnat eivät muuttaneet johtopäätöstä siitä, vahvistiko varmennusvaihe kunkin nuoren maksimaalisen hapenottokyvyn vai ei – mutta ne muuttivat maksimaalisen hapenottokyvyn arvoa, jota valmentaja tai liikuntafysiologi saattaa käyttää nuoren maksimisuorituskyvyn, harjoitusvaikutusten, kestävyyssuorituskykyprofiilin tai harjoitustarpeiden arvioimiseen.
Miksi tämä on tärkeää fysiikkavalmentajille?
1. Harkitse varmennustestin toteuttamista nuorille urheilijoille
Koska nuoret urheilijat eivät useinkaan saavuta hapenkulutuksen tasannevaihetta, lisänä tehtävä varmennustesti on käytännöllinen tapa tarkistaa, ovatko he todella saavuttaneet testissä maksimaalisen hapenottokyvyn. Ilman varmennustestiä osalla nuorista (noin 1/6 tässä tutkimuksessa) kestävyyskunto voi tulla aliarvioiduksi.
Tämä aliarviointi voi estää todellisten pitkäaikaisten harjoitusvaikutusten havaitsemisen ja johtaa virheelliseen käsitykseen urheilijoiden kestävyyskunnosta.
Laboratorio-olosuhteissa urheilijoitaan testauttaville valmentajille, suoran maksimitestin ja lyhyen varmennustestin yhdistelmä antaa todennäköisesti tarkemman kuvan nuoren urheilijan todellisesta maksimaalisesta aerobisesta kestävyyskunnosta.
2. Tiedä, miten maksimaalinen hapenottokyky lasketaan – ja vaadi läpinäkyvyyttä
Kaksi eri laboratoriota (tai kaksi testiraporttia samasta laboratoriosta) voi tuottaa hieman erilaiset maksimaalisen hapenottokyvyn arvot täsmälleen samasta hengityskaasudatasta riippuen siitä, miten hengityskaasudata keskiarvoistetaan.
Valmentajalle tämä tarkoittaa, että kun esimerkiksi verrataan ennen ja kauden jälkeen mitattuja maksimaalisen hapenottokyvyn arvoja, tulisi pyrkiä käyttämään
- samaa laboratoriota
- samaa testiprotokollaa
- samaa keskiarvoistusmenetelmää.
Kun tuloksia vertaillaan urheilijoiden tai seurojen välillä, kannattaa kysyä esimerkiksi:
- ”Mitä datan keskiarvoistusmenetelmää käytätte (esim. 10 s, 15 s, 30 s, 60 s; liukuva vai. aikajaksotettu)?”, ja
- ”Mitataanko hapenottokyky vain suorasta maksimitestistä, vai korkeimpana arvona joko suorasta maksimitestistä tai varmennustestistä?”
Jo 2–5 %:n erot voivat olla merkityksellisiä, kun maksimaalisen hapenottokyvyn arvoja käytetään huippu-urheilijoiden harjoitusohjelmien hienosäätöön.
Käytännön suosituksia valmennukseen
- Jos testaat nuorten urheilijoiden maksimaalista hapenottokykyä:
- Käytä mahdollisuuksien mukaan protokollaa, johon sisältyy lyhyt ja hyvin intensiivinen varmennustesti ensimmäisen testin jälkeen (esim. noin 105 % huipputehosta tai -nopeudesta riittävän palautuksen jälkeen).
- Käsittele maksimaalisen hapenottokyvyn arvona korkeinta arvoa, joka on saavutettu joko varsinaisessa testissä tai varmennustestissä.
- Kun teet yhteistyötä liikuntafysiologian laboratorion tai liikuntafysiologin kanssa:
- Pyydä tarkat tiedot testiprotokollasta (ensimmäisen testin protokolla, palautusjakson pituus, varmennustestin teho).
- Kysy, mitä datan keskiarvoistustapaa maksimaalisen hapenottokyvyn laskennassa käytetään (esim. 15 s liukuva keskiarvo), ja pidä se samana testikerrasta toiseen.
- Pyydä, että raporteissa kerrotaan selkeästi, käytettiinkö varmennustestiä ja muuttuiko maksimaalisen hapenottokyvyn arvo sen seurauksena.
- Kun tulkitset maksimaalisen hapenottokyvyn arvoja:
- Muista, että pieni muutos (1–3 %) voi johtua datankäsittelystä eikä todellisesta fysiologisesta muutoksesta.
- Suuremmat muutokset (esim. >5 %) ovat todennäköisemmin merkki todellisista harjoitusvaikutuksista – etenkin, jos testiprotokolla ja keskiarvoistustapa ovat pysyneet samoina.
Tutkimuksesta lyhyesti
Tutkimus hyödynsi lähtötilannemittauksia Vascular and Brain Health, Exercise, and Nutrition in Adolescents (VERNA) ‑tutkimuksesta, jota johtaa dosentti Eero Haapala Jyväskylän yliopistossa.
Alkuperäinen julkaisu
Jalanko, P., Laitinen, E., Vlachopoulos, D., Gao, Y., Nurmi, T., Barker, A.R., Bond, B., Lee, E., Haapala, E.A. (2025). Measuring V̇O₂max in adolescents: verification phase and impact of time averaging strategies. European Journal of Applied Physiology. (2026). https://doi.org/10.1007/s00421-025-06117-1
Lisätietoja
Väitöskirjatutkija Petri Jalanko
LitM (liikuntatiede), FM (neurotiede)
Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto
Sähköposti: petri.t.jalanko(a)student.jyu.fi
Tutkimusjohtaja, FT Eero Haapala
Lasten ja nuorten liikuntafysiologian dosentti, Biolääketieteen laitos, Itä-Suomen yliopisto
Sähköposti: eero.haapala(a)uef.fi
HaapalaLAB 